"Hei isä, minulla taitaa olla poskiontelontulehdus" – lääkärin diagnoosi murtaa koko perheen elämän

”Stillbrave” -nimisen syöpäsäätiön sivuille julkaistu tarina murtaa sydämet. Samalla se saa arvostamaan jokaista hetkeä omien rakkaiden kanssa. Kaikki alkaa siitä, kun tytär soittaa isälle ja kertoo haluavansa lääkärin vastaanotolle.

Voit lukea Tom Mitchellin koskettavan tarinan alapuolelta.

”Isä, voisitko viedä minut lääkäriin? Luulen että minulla on poskiontelontulehdus…” ”Tietenkin kulta, haen sinut koulusta. Voimme napata lääkärin jälkeen syötävää jos haluat.” Tyttäreni poskiontelontulehdus oli kuitenkin aivan jotain muuta. Kävi ilmi että tyttäreni ”poskiontelontulehdus” olikin valtava kasvain, joka oli vallannut 2/3 hänen rinnastaan. Tämän vuoksi hänen toisen keuhko oli romahtanut. Me söimme illallista tuona päivänä, vaikka kumpikaan meistä ei ollut kovin nälkäinen. Pyörittelimme ruokaa lautasella ja olimme sairaalan ontologisella osastolla, Fairfaxin sairaalassa. Me emme tuolloin tiennyt että tulisimme syömään seuraavat 450 ateriaa kyseisessä sairaalassa ja tämän lisäksi satoja ja satoja muita aterioita tulevien vuosien aikana. Lääkärit kertoivat että tyttärelläni oli 4-asteen Hodgkinin tauti ja menin syvälle itseeni. Minun täytyi olla paljon rohkeampi kuin koskaan kuvittelin… Minun täytyi keskustella kamalasta asiasta 16-vuotiaan tyttäreni kanssa, joka oli todella peloissaan. ”Levitin käteni ja pidätin hengitystäni”, jonka jälkeen menin huoneeseen ”keskustelemaan” rakkaan tyttäreni kanssa… Puhuin hänen kanssaan kaikesta ja en mistään, puhuin hänen kanssaan tuulesta ja muusta sekä puhuin hänen kanssaan syövästä. Puhuimme sanasta ”rohkeus.” Pidimme toisistamme tiukasti kiinni. Olen melko varma että me molemmat itkimme, mutta lupasimme olla rohkeita – kävi miten kävi; yhdessä me selviäisimme tästä. Annoin hänelle ostamani rannekorun ja laitoin samaan aikaan toisen samanlaisen myös itselleni, puhuin tuulesta ja kuinka se oli puhaltanut kohtalomme yhteen.

Lupasin hänelle kolme asiaa:

– Tulisin pitämään rannekorua niin kauan kunnes syöpää ei enää olisi – Lupasin jäädä sairaalaan jokaisena yönä, kun tyttärenikin piti – Niin kauan kun tyttäreni pysyisi urheana, niin pysyisin minäkin

Olen pitänyt kiinni lupauksistani…

Olimme seuraavien vuosien aikana satoja öitä sairaalassa yhdessä. Olimme satoja ja satoja tunteja kemoterapian klinikalla, jossa tehtiin loputtomasti verensiirtoja, annettiin lääkkeitä ja kemoterapian jälkeen tyttäreni sydän tarvitsi tahdistimen. Pidin tyttärestäni kiinni, kun hän oksensi, pidin hänen kädestään kun hiukset putosivat, pidimme kiinni toisistamme jatkuvasti. Me itkimme usein, mutta mikä erikoisinta me nauroimme vielä enemmän… Puhuimme usein tuulesta, kohtalosta ja rohkeudesta. Eräänä aamuna olimme kävelemässä autolle ja menossa kemoterapiaan, kun tapahtui jotain painajaismaista. Tyttäreni tahdistin, joka piti huolta sydämestä alkoi toimia viallisesti. Tyttäreni oli shokissa ja huusi: ”Auta minua isä! Se antaa minulle sähköiskuja… Sähköiskuja!” Se hemmetin laite antoi hänelle voimakkaita sähköiskuja, jotka oltiin suunniteltu elvytykseen, jos sydän sattuisi lopettamaan toimintansa… Hän oli kuitenkin tajuissaan ja sydän sykki ilman sähköiskuja. Vedin hänet lähelleni ja pidin tiukasti kiinni. Hän sai uuden sähköiskun ja lensi melkein irti minun otteestani. En kuitenkaan suostunut päästämään otettani. Pidin hänestä kiinni niin kovaa kuin pystyin. Tahdistin ei enää antanut uusia sähköiskuja, jonka jälkeen lähdimme vauhdilla sairaalaan. Lopulta kävi ilmi että tahdistimien valmistaja oli joutunut vetämään tuhansia laitteita takaisin viallisen toiminnan vuoksi… Joten taas kerran, me puhuimme tuulesta, kohtalosta ja rohkeudesta… Edessämme oli paljon kemoterapiaa, verensiiroja, sairaalaöitä ja lisää sydänleikkauksia. Mukaan mahtui myös epäonnistunut luuydinsiirto, mutta Shayla ei silti suostunut luovuttamaan… mutta sitten koitti päivä, kun lääkärit tulivat luokseni ja sanoivat ettei mitään ole enää tehtävissä. Kuinka ihmeessä tulisi keskustelemaan asiasta tyttäreni kanssa? Kuinka ihmeessä voisin olla tarpeeksi rohkea kertoakseni tyttärelleni että hän tulee menehtymään? Kuulin joskus sitaatin, joka kuvasti tilannettani: ”Voiko mies olla edelleen rohkea, jos häntä pelottaa? … Tuo on ainut hetki jolloin hän VOI olla rohkea.” Minä keskustelin tyttäreni kanssa ja kaikkien yllätykseksi, keskustelumme oli yksi kauneimmista, parhaimmista ja taianomaisimmista keskusteluista, joita olen koskaan käynyt elämäni aikana. Toivon kuitenkin samalla ettet joudu KOSKAAN kokemaan samaa….

”Olenko edellen rohkea, isä?” tyttäreni kuiskasi hiljaa korvaani. Laitoin käteni hänen kasvoillensa ja katsoin häntä syvälle silmiin; minun kultani oli väsynyt ja hän oli taistellut niin urheasti, niin pitkään… mutta hän oli todella väsynyt… hän oli silti rohkea, mutta huomasin jotain katsoessani häntä silmiin: tyttäreni ei ollut rohkea itsensä vuoksi, hän oli ollut vuosien ajan rohkea MINUN vuokseni! Muutamia päiviä myöhemmin lapseni, Shayla, hävisi taistelun syöpää vastaan. Hän taisteli kovasti ja hän taisteli rohkeasti. En tänä päivänä puhu kovinkaan usein tuulesta… enkä puhu kovin usein kohtalosta… mutta puhun paljon pienestä tytöstä, jonka joskus tunsin ja siitä kuinka tärkeä on pysyä rohkeana. Tämän julkaistiin stillbrave.org -sivustolle Tom Mitchellin toimesta. On vaikea pukea sanoiksi, mitä isä ja hänen tyttärensä Shayla joutuivat kokemaan yhdessä. Tarina on tavattoman kaunis, mutta samaan aivaan surullinen. Läheisiä ja omia rakkaita kannattaa arvostaa päivittäin – jaa tämä tarina jos olet samaa mieltä!